Leena Ruotonen

Meidän perhe Arella. Istumassa äiti Sirkka Ruotonen, pikkuveljeni Vesa Ruotonen ja Vilho Ruotonen. Takana seisomassa serkkuni Sirkka Ruppa, äidin sisarentyrtär, joka äitinsä kuoleman jälkeen asui meillä, ja minä Leena Ruotonen. Vuosi on noin1966.

Arella asumassa

 

Isäni Vilho Ruotonen aloitti ARE OY:ssä talonmiehenä 1.12.1953. Siitä lähtien asuin Arella vuoteen 1974 saakka. Vanhempani asuivat Arella 1980-luvun alkupuolelle saakka, jolloin isäni lähti eläkkeelle.

Äitini Sirkka Ruotonen kertoi iloisena isän uuden työpaikan saannissa kirjeessään Anna-tädilleni. Talonmiehen työpaikkaan oli ollut paljon hakijoita, mutta isäni sai sen. Sitä äitini ihmetteli kirjeessään. Itse en ihmettele lainkaan. Isä-Vilholla oli kiitettävin arvosanoin päättötodistus kansalaiskoulusta, hän oli saanut koulutusta metallimiehen työhön Tikkakosken tehtaalla, hän oli raitis, kunnollinen, luotettava ja hyvin kätevä käsistään. Lisäksi hän parin vuoden Ruotsissa työskentelyn jälkeen osasi puhua ruotsiakin.

Markkapalkan lisäksi isällä oli työsuhde-etuna vapaa yhden huoneen ja keittiön asunto AREn pihan takaosassa. Jo työpaikan hakuvaiheessa asunnoksi luvattiin kahden vuoden sisällä nykyaikainen asuinhuoneisto. Ensimmäisen kodin eli puutaloasunnon lämmittämistä varten oli pihassa reilusti puuta, jota sai polttaa maksutta. Apuna isällä oli talonmiehen työssä alkuvaiheessa yksi mies ja lisäksi lumiaamuina hän saattoi hakea lisää apua muista AREn työntekijöistä.

Niin meidän pieni perhe, isä, äiti ja minä, muutimme ARElle. Minä täytin keväällä 1954 kolme vuotta ja puolen vuoden kuluttua siitä eli elokuussa 1954 syntyi pikkuveljeni Vesa. Puutalossa asumisesta ei ole juuri jäänyt pienen ikäni vuoksi muistoja, mutta onneksi muutama valokuva on tallella. AREn liiketalon 5.kerrokseen muuttamisen sitä vastoin muistan: Isä vie isoilla työnnettävillä rattailla tavaroita pihan yli uuteen kotiin. Tulomatkalla saan istua kyydissä ja isä juoksee kovaa.

Muutimme liiketaloon ehkä vuoden 1955 kesällä. Parasta uudessa kodissamme oli mielestäni suuri amme, missä voi leikkiä ja levätä maaten koko pituudeltaan. Se oli veljeni ja minun lempipuuhaa. Meillä oli muutenkin hyvä asunto: iso olohuone, makuuhuone, keittiö ja halli. Lisäksi meillä oli iso parveke, mistä johtivat paloportaat Aren pihalle. Se oli juuri sopivan kokoinen meidän neljän hengen perheellemme. Omia huoneita ei tosin ollut lapsilla, mutta ei sellainen ylellisyys ollut yleistä muuallakaan.

Äitikin meni jossakin vaiheessa töihin ARElle. Hänen työpaikkansa on 3.kerroksen tuntikirjurina eli työmatka oli kävellä kaksi kerrosta alaspäin. Hän oli oppinut konttoritöitä Tikkakosken tehtaan konttorissa, jossa oli saanut näin pohjakoulutuksen. Meillä oli kotiapulaisia, yksi kerrallaan, yhteensä kolme. Hyvin vaatimattomat olivat olosuhteet näillä kotiimme muuttaneilla kotiapulaisillakin. Siinä he asuivat ja elivät meidän perheenjäseninä, vuode keittiön nurkassa. Viikonloppuisin he menivät kotiinsa maalle ja usein ottivat vielä minut mukaansa.

Perhe-elämä oli rauhallista ja tavallista. Työtä, radion kuuntelua, myöhemmin TV:n katselua, talvella hiihtoa ja kesällä mökillä käymistä. Isällä oli lähes aina ovien sulkeminen iltaisin ja niiden avaaminen aamuisin. Hänellä oli valtava nippu avaimia, jota aina säilytettiin tarkkaan määrätyssä paikassa. Me lapset emme saaneet siihen nippuun koskea, se oli ankarasti kiellettyä. Kenellekään ei tietystikään saanut avaimia myöskään luovuttaa, ei, vaikka kysyjänä olisi ollut joku johtajistakin.

Muutenkin kasvoimme sellaisessa hengessä, että aina piti olla kohtelias ja hiljainen. Hississä ei saanut leikkiä ja Arella liikkuessaan piti niiata kaikille muille kulkijoille ja puhua hiljaisella äänellä ja kohteliaasti. Aren johtajat olivat lapsen silmissä tärkeitä ja isoja herroja ja konttorin naiset mukavia, puheliaita ihmisiä. Myöhemmin olin itsekin konttorissa kesätöissä, juoksutyttönä, ja totesin, että virkeitä ja iloisia ihmisiä olivat.

Me lapset leikimme Aren asuintalon pihassa muiden lasten kanssa: Wekterin tytöt, Hanhisen Raija, Tasaman Riitta, Hytösen Ilkka, Tannin Yrjö, Naskisen Kari ja Jukka, Strandenin Kari ja Mervi, Jouhkin lapset., Lampisen Pertti ja Seppo. Tässä heitä, jotka parhaiten muistan. Pihassa oli hiekkalaatikko, missä pikkupojat päristelivät pikkuautoillaan, ja mattoteline, missä saattoi roikkua. Pihan läpi kulki laatoilla päällystetty kulkuväylä, jossa hypimme ruutua. Halkovaraston kannella saattoi istuskella ja vaihdella kiiltokuvia. Narua hypättiin ja kuminauhatwistiä.

Arella oli minun siellä asuessani ainakin kaksi tulipaloa. Ensimmäisen muistan, vaikka olin silloin alle kouluikäinen. Suurpalon vaara oli lähellä ja piha oli täynnä paloautoja. Menimme meidän parvekkeelta lähteviä paloportaita alas. Isä kantoi minua. Kotiapulaisemme, 17-vuotias tyttö, oli hyvin säikähtänyt eikä uskaltanut itse kävellä portaita. Niinpä palomies kantoi hänet ja hän huusi koko ajan. Menimme asuintaloon Jouhkille siksi yöksi nukkumaan. Muistaakseni olimme siellä pari päivää ja sitten pääsimme takaisin kotiin,

Toinen tulipalo oli 6. kerroksessa. Siellä oli menossa hitsaustyöt. Olin kotona ja lähdössä kouluun, kun yhtäkkiä ovikelloamme soitettiin. Siellä oli hätääntynyt mies, joka käski minun soittaa palokunnan heti. Soitin. Mies kertoi, että hitsauksessa oli palo lähtenyt liikkeelle. Äkkiä palokunta oli paikalla. Minä lähdin kouluun Norssiin ja olin koko päivän vähän hätääntynyt, kun en tiennyt, miten palossa kävi. Hyvinhän siinä oli käynyt ja oli saatu sammutettua. Savua oli tullut kotiimme.

TV:n tulon ajoista muistan sen, kun Are järjesti kaikille työntekijöilleen mahdollisuuden katsella televisiota jossakin Korpilahdella olevassa talossa. Sinne me ajoimme letkassa ja asettauduimme istumaan maalaistalon suureen tupaan. Television mustavalkoiset kuvat olivat maaginen kokemus.

Alakerran baari, Aren baari, oli tietysti minulle hyvin tuttu, koska hissille mentiin sen ohitse. Monena kesänä keräsin puolukoita ja möin niitä suoraan Aren baarille ja sain näin vähän taskurahaa. Joskus isä vei minut baariin kahville ja munkille.

Arella asumisesta minulla on vain hyvää sanottavaa: keskeinen sijainti, kaupat lähellä, kouluun sopiva matka, hiljainen, rauhallinen asunto. Arella meillä oli tietysti myös puhelin. Sitä ei kaikilla perheillä ollut siihen aikaan. Sillä sai soitella mielin määrin kaupungin sisällä ja se se vasta hauskaa olikin. Lisäksi meillä oli ulko-oven vieressä ovipuhelin, josta saattoi soittaa, jos vaikka oli unohtanut avaimen kotiin.

 

Leena Ruotonen

Talvella Aren porttikongin edessä poseeraamassa. Sirkka Ruotonen oikealla, lapset Vesa ja Leena sekä kotiapulaisemme.
Arella olohuoneessa Vesa Ruotonen vasemmalla, minä Leena Ruotonen oikealla. Välissä serkut Jyrki ja Tarja.
Äiti Sirkka Ruotonen, isä Vilho Ruotonen ja minä Leena Ruotonen Aren puutalon edessä. Kesä 1954.